Hello world!

Tässä päivän kuumia aiheita alalta , seminaareja ja kansainvälisiä linkkejä ja tapahtumia

Artikkeli mitä tekee konservaattori – moniammatillinen osaaja , vinkkejä perinnerakentajalle

Perinnemestarin remonttikirja , Wilma Patomäen kommentit joka luvussa konservaattorin näkökulmasta.

Haaveiletko kunnostettavasta talosta? Haluaisitko oppia perinteisiä, erinomaisiksi havaittuja rakennustapoja? Osaatko korjata vanhaa rakennusta tavalla, joka varmistaa sen säilymisen tulevillekin sukupolville? Näihin ja moniin muihin kysymyksiin löytyy kirjasta vastauksia, mestarin kommentit kirjoittanut  perinnerakentaminen erikoisasiantuntijana toimiva konservaattori ja maalarimestari Wilma Patomäen blogeista , hello world - artikkeleista lisää !

Syksyllä 2009 esitetty ja kesällä 2010 uusittu televisiosarja Perinnemestari käsitteli suomalaista rakentamista ja sen perinteitä innostavasti ja käytännönläheisesti. Mukana on useita hirsi- ja rintamamiestaloja 1800-luvun lopulta 1950-luvulle eri puolilta Suomea. Vanhaa voi korjata monella tavalla. Kohteiden kunnostuksen kautta kirjassa kerrotaan korjausrakentamisen yleisistä periaatteista ja annetaan tärkeitä vinkkejä monien yksityiskohtien kunnostamisesta.

Työkuvissa ja piirroksissa paneudutaan puurakenteisten vanhojen talojen kunnostukseen aina perustuksista ilmastointiin ja tapetinvalintaan saakka. Kirjassa ei saarnata yhden ainoan oikean korjaustavan puolesta, vaan annetaan runsaasti tietoa niille, jotka punnitsevat eri vaihtoehtojen toimivuutta ja kustannuksia.

Kirja Perinnemestarin remonttikirja on jaettu kuuteen lukuun ja jokaisessa vieraillaan myös tavallisessa kodissa ja kuullaan kuinka vanhaa taloa on kunnostettu perinnettä kunnioittaen. Luvut päättää konservaattori joka luvun kohdalla nelinkertainen artesaani sekä rakennus-interiööri-huonekalu-esine konservaattori ja maalarimestari sekä kulturfärg kartaston tekijä  Wilma Patomäen perinnerakentamisen ammattilaisen näkökulmasta kirjoitettu kommenttiteksti.

10.2.2023 Sähköistys- klassisen kaunista

Sähkövalaistuksen käyttöönotto ajoittuu 1800-luvun lopulle. Suomessa rakennettiin kortteli- tai talokohtaisia valaistussähkölaitoksia 1880-luvulla ja ensimmäinen kaupunkisähkölaitos otettiin käyttöön Tampereella 1888, Finlaysonin tehtaan kutomosalissa. Suurimpien kaupunkien sähköistys laajeni tämän jälkeen nopeasti ja vuoteen 1920 mennessä lähes kaikissa kaupungeissa ja teollisuustaajamissa oli paikallinen sähkölaitos. 2000-luvulla olemme siis siirtymässä takaisin ajassa ja yleiseksi tavaksi on tuottaa oma sähkö itse ja ladata se omiin sähkölatureihin. Aurinko-, tuuli - ja muuvoima sekä maalämpö johtavat väjäämättä langattomaan paikalliseen sähköntuontantoon jossa omavaraisuus kasvaa eikä ole niin herkkää katkoille. Teollisuudessa sähkömäärät ovat suuria mutta niihinkin löytyy kattavia järjestelmiä.

Kangasjohdot pintaan

Ensimmäiset sähkökaapelit olivat kangaspintaisia joiden sisällä meni kuparilanka. Nykyään saatavilla olevat kangasjohdot ovat modernia muovikaapelia joka on päällystetty kankaalla. Johtoja on saatavilla vanhan ulkonäön mukaisesti kierrettynä sekä sileänä. Niihin on myös lisätty maadoitus. Kangasjohtoa käyttämällä saa kauniita pintavetoja tehtyä bakelliittisiin tai porsliinisiin rasioihin. Seinäpintojen ollessa paperoituja voidaan moderni sähköjohto asentaa tapetin alle. Kattolistojen taakse voidaan piilottaa modernia sähkökaapelia ja ottaa se ”alas” vetona kangasjohdolla porsliinisen jakorasian kautta. Porsliiniset jakorasiat ulosottoina vain tiivistävät tunnelmaa.  Kierrettyä kangasjohtoa voi asentaa porsliininuppien kanssa ja sileää johtoa puisilla tai muovisilla kiinnikkeillä. Johtoa löytyy myös päävetoihin ja siihen sopivia jakorasioita.

Vastoin yleistä luuloa voidaan itse asentaa kattolamppuja vanhan aikaisella porsliinisella ”sokeripalalla”. Sen saa kätevästi piiloon kiinteästi asennettavalla puisella aluslevyllä ja kattoon kiinnitettävällä porsliinisella kuvulla. Puulevyllä voidaan peittää myös ikävät muoviset kannet joita käytetään sähkövarausten peittolevyinä. Puulevyt maalataan katon sävyyn ja näin ne jäävät huomaamattomiksi tyylikkäiksi yksityiskohdiksi. Porsliinisen osan sisään mahtuu oivallisesti sokeripala ja johdot. Maaliksi sopii sama maali kuin kattoon ja on hyvä maalata puulevyt erikseen ennen asennusta. Tiiliseiniin löytyy kangasjohtoa myös ulkokäyttöön ja kiinnikkeet puusta tai porsliinista kuten aikojen alusta asti on tehty. Tiiltä käytetään paljon modernissa rakentamisessa mutta , miksipä ei laittaisi siihen pinta-asennustarvikkeiden kanssa upean yksityiskohdan perinteisesti - aina ajatonta.

Suunnittele sähköistys ajoissa

Tavallinen yksityiskohta joka usein häiritsee, upeasti säilyneessä miljöössä on moderni vääränlainen valaistus. Toisinaan on aivan liian paljon valoja – vanhaan miljööseen sopii että on säästeliäs valojen osalta. Valaisimiakin löytyy aidon mallin ja materiaalin mukaan valmistettuja myyös ulkokäyttöön. 

Pelkkä porsliininen lampunkanta kierretyllä johdolla katossa kiinni on yksinkertaisen kaunista. Niihin vielä pikanttina yksityiskohtana voidaan asentaa Edisonin lamppua vastaava puhalletusta lasista valmistettu ”antiikki hehkulamppu” joka täyttää energiasäästölampun normit.

Katkaisijoita ja pistorasioita on saatavilla historiallisiin malleihin perustuen, parhaat niistä ovat CE-merkittyjä eli kaikki nykystandardit täyttäviä, joita ainostaan myydään nettikaupoissa, muuta ei saa myydä. Niitä valmistetaan duroplastista- valkoinen bakeliitti sekä mustasta bakeliitista sekä porsliinista. Kaikkia löytyy sekä upotettavina että pinta-asennettavina malleina. Mallistoihin on lisätty vastoin historiaa himmentimet, tv-rasiat sekä data-rasiat. Joten kokonaisuus on helposti saavutettavissa jos haluaa klassisen tyylikkään ilmeen sähköistykselle.

Sähköjä suunnitellessa täytyy myös ottaa huomioon miten pistorasiat ja katkaisijat sijoitetaan listoituksen kanssa. Moderni asennustapa sähköistykselle on aivan lähellä karmia noin 8 cm päässä. Perinteiset listat ovat huomattavasti leveämpiä ja ne tarvitsevat vähintään 15 cm tilaa karmista, jotta saadaan kaunis asennus aikaan. Kattolistat ovat myöskin paksumpia ja leveämpiä joten jakorasioiden paikat kannattaa ennakkoon sopia sähkömiehen/-sunnittelijan kanssa. Vain ennakkosuunnittelun kautta voi päästä hyvään lopputulokseen ja tietysti näkymättömät johdotukset tehdään kuten nykyään tehdään sähköpiirustuksissa. Asennustyö kuuluu sähkömiehelle.

6.2.2023 Väritutkimuksen tulkit ja miten niitä tehdään?

Kirjoittaja Konservaattori Wilma Patomäki  all copyrights myös kuvat

Metodit ovat varmasti jo tässä kohtaa lukijalle tuttuja ja vain kertauksen vuoksi sen verran että muistilistan kymmenen kohtaa työn aloittamiseen - väritutkimus

Tilataan tai tehdään itse tyhjiä samanlaisia dokumenttikortteja , käsin täytettäväksi ja sama voi olla sitten tietokoneella johon sitä täydennetään myöhemmin.

Numeroidaan kortit päivämäärä logiikalla, 30052021-1 eli 30.5.2021 1. kortti tänään, sitten vain -2 jne, näin kortit ja valokuvat tarkistavat toisensa, sekä tulee vuodenaika selville milloin näytteitä on otettu ja tulkittu. Joskus silläkin on vaikutusta lopputulokseen. Sama logiikka led-mikroskooppikuville, kuvathan tulevat tietokoneelle heti ja tulostettuna niihin tulee automaattisesti päivämäärä  ja kellonaika sekä tutkijan nimi. Kuvat tulee olla suurentavia siinä määrin että pigmenttien partikkelit voidaan niistä erottaa ja tulkita niiden perusteella.

Työhön tehdyt väriportaikot kuvataan ilman lisävaloa, kameran täytyy olla itsevalaiseva tai muuten säädettävissä jalustan kanssa sellaiseksi että kuvat ovat kirkkaita ja luonnonvärisiä eikä tule lisäkiilto kohtia. Väriportaikon kerrokset tulee olla yksittäin numeroituja suoraan valokuvissa. Niihin yleensä lisätään ns. kodak portaikko kalibrointia varten. Kuvia ei pitäisi käsitellä dokumentteihin. Kuvissa tulee olla merkityt väriportaikot, niitähän kuvataan suunnitelman mukaisesti numerojärjestyksessä. Sen jälkeen niistä etsitään kerro kerrokselta ncs-numero jo paikan päällä ncs lukijalla ja ncs-kortistoa apuna käyttäen. Pohjustuksen ja spakkelikerrosten sekä lasuurien erottaminen maalipinnoista on tässä kohtaa tärkeä asia, maalaustekniikoiden tuntemusta tarvitaan tässä kohtaan työn tekijältä.  

Tälläinen työ ansaitsee oman työrauhan eikä tule antaa muiden sanella siihen tahtia, toki aikataulu tulee olla kaikille selvä. Yleiskuvia tarvitaan aina, siitähän selviää missä kohtaa väriportaikot sijaitsevat ja niitä voidaan etsiä sen perusteella myöhemminkin. Lähtökohta on että väriportaikot säästetään ja jätetään joko uuden pintakerroksen alle tai esille. Arkkitehtikuviin, piirustuksiin -  interiööri töissä lisätään usein näytepala maalatusta mallista väriportaikon mukaisesti ja annetaan niille aikajärjestys.

Näin saadaan kaikki hyöty irti tutkijan työstä ja se helpottaa myöhempää tarkastelua irtonäytteistä.  Työn tuloksia käytetään usein vuosia tai niihin palataan uudelleen. Tutkimustyön  tarkastelijat voivat  siis vahvistaa tutkivansa juuri siitä kohtaa otettua näytettä – näytepalat ja tulokset pysyvät kontekstissa.

Tässä kohtaa, tulkinnan tekijä on ammattilainen. Yleensä konservaattori, konservaattorimaalarimestari  tai  tottunut kemisti. Pigmenttien nimiä käytetään sovitusti , tiettyjä sanastoja ja tulkki kirjoja värikarttoineen joiden lisäksi maalattuja värimalleja samalla tekniikalla ja halutulla pigmentillä. 

Tähän työhön palkataan erikoisosaaja joka seuraa ohjeita jos konservaattori ei niitä itse tee. Maalattujen mallien tekeminen on vaativa työ ja siinä on erittäin tarpeellisia alkuperäiset näytepalat jotka ovat numerojärjestyksessä portaikoiden mukaisesti led- mikroskooppi kuvineen. Lisäksi käydään usein katsomassa alkuperäistä väriportaikkoa oikean sävyn löytämiseksi. Sävyt väriportaikoissa muuttuvat avaamisen jälkeen, kun valo on vaikuttanut värin palautumiseen - siinä olisi hyvä olla viikko välissä vähintään ennen tulkkausta.

Lähtökohta on että tiede ja tekniikat kehittyvät koko ajan mutta periaate on aina ihan sama.Luotettavuus, nopeus ja hinta, näihin tähdätään ja niiden lisäksi urakkalaskenta on myös tekniikka joka tutkijan tulisi osata tai tehdä itselleen hinnasto valmiiksi.  Tilaaja haluaa siis tietää mitä saa kun tilaa ja millä hinnalla. Tutkimusten standardointi on siis välttämätön hyve jonka perään nyt kuulutetaan.

Ei ole yksiselitteistä sanoa että tulkataan tämä asia väreineen nyt tässä ja nyt tällä sekunnilla. Riippuu siis millä arvoasteikolla tutkimustaso on ja mitä edellytetään tutkittavan. Joskus jätetään se vain väriportaikko asteelle ja niiden dokumentointiin ilman sen enempiä tulkkauksia ja merkataan niiden sijainnit. Aina ei siis tilata mitään muuta – miksi ei ? 

Suurin syy on usein, ettei tunnisteta mihin tutkimusta tarvittaisiin. Toivottavasti sain mielenkiinnon heräämään että niitä käyttäisi kaikki, joita asia voisi kiinnostaa työmailla etenkin.  Kulttuurihistoriallinen perimätietojen säilyttäminen myös maalaustekniikat, käytetyt työvälineet ja yksilöidyt metodit maalarin käden jäljen löytämiseksi – aineettomat kulttuurihistorialliset arvot pitää myös saada kirjoihin ja kansiin etenkin miten suomessa on näitä töitä tehty.

Taidekonservaattorit tulkkaavat kaikki tekemänsä värit ja sävyt ja käyttävät tiettyjä retusointitekniikoita korjaustöissään. Valitettavasti he eivät aina käytä samoja maalityyppejä tai pigmenttejä kuin interiööri ja rakennuskonservaattorit mutta huonekalu- ja esinekonservaattorit käyttävät.

Hyviä yhteisesti sovittuja värikarttoja ei ole, ainakaan niitä joka seuraa suomessa yleisesti käytössä olleita pigmenttejä ja maalisävyjä aloittain. 

Retusoinnit vaikeuttavat myös replikamaalien tekemiseen tarvittavaa tulkkausta. Kysymys että onko niitä käytetty tässä kohtaa jo aiemmin eli pitää tunnistaa uusittu vanhan näköinen pinta ja täysin uusi pinta sekä alkuperäinen pintakäsittely. Niissä voi olla useita lasuureita, shellakkapintoja tai sävytettyjjä ohuita maalipintoja, nekin kuuluvat teokseen, interiööriin tai muuhun sellaiseen. Mikä on alkuperäinen ja miltä kaudelta lasketaan sana alkuperäinen.  Saivartelija sanoo että kaikki ovat alkuperäisiä – se siis lasketaan aikakausien mukaan.

Työhuoneessa on aina jännityksen ilmapiiri mitä mahdollisia tietoja löytyy tutkittaessa näytteitä ja toki pidän konservaattorin värikartastoa lähellä , siitä voi jopa ottaa maalattuja malleja käteen ja viedä ulkoilmaan katsottavaksi, luonnon valoa ei voita mikään. Näistä on sitten vuosien saatossa tehty eri maalaustekniikalla malleja joiden perusteella on helpompi perustella johtopäätöksiä tutkimustulokseen.

Replika- maali tarkoittaa siis maalia joka on valmistettu tulkkauksen jälkeen; alkuperäisen maalityypin mukaisesti valmistettua  ja käyttää samoja raaka-aineita sekä värisävyä kuin alkuperäiseksi  tutkittu ja sovittu maalityyppi. Tässä kohtaa voidaan sitten sopia löytyykö tehdasmaaleista sopiva aihio josta saadaan oikeaa sävyä vai tehdäänkö käsityönä haluttu maalityyppi sävyineen.  Sävy voidaan joutua tekemään eri pigmenteillä jos ei ole mahdollista saada juuri samaa tai se on taloudellisesti mahdotonta. Se täytyy sitten ilmoittaa dokumenttikortissa väriportaikon vieressä että on uudelleen maalattu ja mitä aineita resepti sisältää, ei tarvitse olla koko reseptiä. Ne ovat liikesalaisuuksia vai onko?

Kyllä tiettyyn tekemisen osaamiseen liittyy liikesalaisuudet – maali ei aina tule vain aineita sekoittamalla yhteen vaan pitää tietää tiettyjä asioita sekä raaka-aineista että sekoittamisesta ja tekniikoista maalata.

Kirjoittaja ja copyrights Wilma Patomäki  perinnerakentamiskeskus.fi

Konservaattori tutkijana

Mihin Konservaattori käyttää tutkimuksia? Kuka ja miten niitä tulkitaan ja kenelle niitä tehdään? Kuka tulkitsee ja analysoi loppupeleissä? Ammattikunta on nyt murrosvaiheessa, konservointitiede on tienhaarassa, kehittynyt yliopistotasolle reilun 30 vuoden aikana. 1984 alkoi Suomessa konservaattoreiden koulutus omana alana Tikkurilassa Ewtek Instituutissa ja Käsi-ja taideteollisessa oppilaitoksessa sittemmin opistossa. Vain 12 hlöä kerralla sai luvan aloittaa opinnot. Opiskelijoiden määrää on rajoitettu tietoisesti koko ajan. Nyt on saavutettu Metropolian aikana julkisuutta tieteenä, joka on erittäin monialainen ja poikkitieteellinen ala. Kuitenkin Museovirasto itse on vasta nyt nimennyt ylikonservaattorin viran. Alan monipuolisuus näkyy mm siinä että

täytyy ymmärtää tekemisen prosessit, materiaalit siinä missä tekniikat, kulttuuriperimän ja - historian erilaisuudet ja osata itse valmistaa, valmistuttaa ja tulkita. Replikoitakin tarvitaan, niissäkin yhdistetään nykytekniikkaa ja niiden välineet ovat moninaiset.

Olen 30 vuotta alalla toiminut maisteritasolla Rakennukset - ja Interiöörit sekä Huonekalu - ja Esinekonservaattori, nelinkertainen Artesaani, käsityöläinen, tuotekehitysjohtaja neljän tavaramerkin omistaja ja suunnittelija, tuotekeksijä. Timanttiristi yrittäjä vuonna 2020. Erikoisalana puu ja maalit/värit  vuodesta 1990. Aktiivisesti toiminut alalla 24 vuotiaasta alkaen.

Metodit

Metodit ovat sinänsä varmasti jo tuttuja monelle lukijalle. Kertaan kuitenkin yleisimmät ja paneudun niiden käyttäjien kohtaamiin ongelmatilanteisiin. Käytettävään  välineistöön sekä ihmisten erilaisuuteen niiden käyttäjänä. Miten suuresti se vaikuttaa lopputulokseen.

Optinen väritulkki, lukija, mahtava tikku joka nopeuttaa työtä ja tuli markkinoille isommin 2000-luvun alussa. Kaikkien käyttämä , samalla monen virheen aiheuttaja. Virhemarginaali on suuri kiiltävillä pinnoilla sekä kalibroinnin unohtuessa. Lukijan käyttö on rutiininomaista ja näyttöön tulee ncs- värikoodeja tuossa tuokiossa.

Värikartastot tulisi korvata kokonaan aidoilla NCS kortistoilla. Hintavia, mutta autenttisia. Maalatut peruspigmentit esim pinkopahvipalaan, kuten Konservaattorin oma värikartastot on pigmenttivärien ja maalien tarkistusväline.

Kemiallisiin testeihin pigmentin vahvistamiseksi on halvempaa mennä,  jos tutkiva konservaattori on jo löytänyt pigmentit testiin. Näytepala FTIR ja muu sujuu pienemmällä ajankäytöllä. Millä kuluilla ja aikataululla kiinnostaa aina tilaajaa ja pitäisikin pystyä antamaan näytehinnasto.

Kuitenkaan unohtamatta erilaisia vaikeuksia esim näytepalan ottamiseksi, vaikea paikka ylhäällä, ulkona tai niin pieni esine ettei voi ottaa tuhoamatta pintaa tms

Hyvänä apuna, LED mikroskoopit,  jotka tulivat myös yleisimmiksi 2000- luvun alussa. sekä digikameran käyttö dokumenttikuvissa. Valoherkkyys luonnonvalolla uusilla laitteistoilla aivan eri luokkaa kuin aiemmin, näin salamavalo jää pois ja lisävalotkin ovat ongelmallisia dokumenttikuvien ottamisessa, värit muuttuvat. Tosin vuodenaika antaa luonnon valolle myös omaa sävyä joka tulee ottaa huomioon etenkin vuorokauden eri aikoina.

Nyt kun meillä kaikilla ammattilaisilla,  on vuosien kokemusta jopa 30 v ajalta näistä dokumentointi tavoista voidaan niistäkin puhua avoimemmin, myös niiden käyttövirheistä työmailla käyttäjän tietämättömyyden takia, tekemättömistä tai ei nyky standardia noudattavista tutkimuksista joissa ei aina ole edes alkeita tehty. Pahin näkemäni on koko kirkosta 1 A4 jossa lukee punaista ja valkoista pigmenttiä on käytetty ja vähän mustaa. Tämä oli - 70 luvulta muita - 90 luvulta. Lisäksi terminologia väreistä on usein sekavaa vielä 2000 - luvun alussakin. Nyt on sovittuja määreitä käytössä, standardi NCS ja pigmentti raamattu joka korjaa pigmenttien nimiä samaksi pigmentiksi kuin joku toinen. Tämä siis antaa nopeutta tutkijalle mutta ei korvaa tutkimusta.

De facto “ Jos ei tiedosta tehneensä virhettä ei osaa sitä korjata.”

Dokumentointi

Tähän mahtuu paljon muistettavaa asiaa työn teettäjälle, tekijälle ja tulkitsijalle.

Aluksi,  niinkin yksinkertainen asia kuin dokumenttikortti. Museoviraston ohjeita on mutta ei yhteistä ladattavaa korttia joka sopisi joka käyttöön, tosin hyvät laatu ohjeet löytyvät.

Pitäisi olla sähköisesti pilvipalvelussa täytettäviä ehkä se yhdistäisi myös laadun ja selkeyttäisi myöhempää käyttöä. Tarve tehdä samanlaiseen korttiin on suuri tulkinnan takia. Kortti esim Väriportaikot, tekninen toteutus esim puutyöt, metalli, lasi, puu omat jne.. Nyt kaikilla tekijöillä on omansa ja laatu vaihtelee. Sertifikaatin avulla pitäisi standardisoida.

Aloimme tehdä sertifikaatin perusteita jo vuosi sitten mutta se on jäänyt monen muun asian jalkoihin ja tutkimustyöt ovat suomessa aika vähäisiä mutta ei sen vähäisempiä

Laatujärjestelmä tarvittaisiin käyttöön mahdollisimman nopeasti, koulutuksineen. Samalla tulisi arvioida voisiko konservaattorit luokitella näyttelykonservaattoreiksi ja tekeviksi siis työtä fyysisesti tekeviksi konservaattoreiksi. Tosin en näe ongelmaa että tekevä kokoaisi näyttelyitä mutta käden taidot saa vain tekemällä ja opiskelemalla perusteet jo ammattikoulutuksessa tms. Ne eivät löydy lukiosta eikä yliopistosta.

Tutkivan konservaattorin tulee olla osaava, dokumenttikortti käsin tehtävä työmaalla tai työnääressä ja tietokoneella samaan aikaan virallinen versio.

Maalattuja pigmenttimalleja ja aito NCS värikortti , värin alkuperän  tarkistusta varten jota verrataan tiettyyn pigmenttiin. Kemiallisesti voidaan sitten vahvistaa tulos tarvittaessa.

Dokumenttikortin identifiointi, tapana pitäisi olla että annetaan sille päivämääräkoodi esim 250920-1 seuraava - 2 jne niin kamera ja mikroskooppikuvat  osuu heti oikeaan näytteeseen, kun käytät niissä samaa kirjaustapaa. Tämähän myös auttaa tietoon vuodenajasta sekä oikeaan vuoteen myöhempää tarkastelua varten.

Kameralla kuvaaminen tapahtuu ilman ulkoisia lisävaloja jalustan kanssa ja ilman kuvankäsittelyä - ammattitaidolla. Väriportaikkojen kuvissa on oltava identifiointi tunnus ja Väriportaikkojen numeroidut kerrokset sekä mahdollinen NCS numero per kerros näkyvissä. Näyte numero löydettävissä ja kohta mistä näyte on otettu.

Kuvattaessa digikameralla lisävalo muuttaa kuvat ne  “ värjääntyvät”. Itsevalaiseva kamerakin voi yllättää. Kuvia tulostettaessa tai katsottaessa tietokoneelta on kalibroitava näyttökin. Tulostimenkin on  oltava kalibroitava. Suuntaa antavia kuviin täytyy merkata,  ettei ole autenttinen kuva väreiltään. Mistä sen voisi tarkistaa jo työmaa on kilometrien päässä työhuoneesta ja illalla niitä tutkien?

Kuvien jakaminen kameran muistikorteilla on varmin tapa viedä tallenne arkistoihin. Kuvia lukee lähes joka laite muistikortilta muuttamatta kuvaa. RAW kuvia voidaan

sitten myöhemmin käyttää myös esitteissä lehtijutuissa kuitenkin Copyright on aina kuvaajalla jonka kansaa pitää muiden sopia käyttöoikeuksista. Sama koskee dokumentoinnin kirjallisia versioita. Käytännössä yleensä riittää että kysyy luvan.

Ongelmia, eettiset ja moraaliset arvot

Jos ei dokumentoinnin esitöitä tee ammattilainen joka tietää mitä kokonaisuuteen tarvitaan voi tulla virheitä joita ei voi korjata, koska tilanne on aina uniikki, nämä ei siis ole harjoittelijoiden töitä, yksin ilman jatkuvaa ohjeistusta. Tyypillisin virhe on, ettei eroteta maalityyppejä, pohjustusta, spakkelia tai maalaustekniikkaan kuuluvia muita lasuureita omista kerroksista. Pestään niitä pois retusoinnin yhteydessä ymmärtämättä että alkuperäinen tekijä on suunnitellut lasuurin osaksi väriä ja pintaa sekä että se antaa kolmiulotteisuutta tehtyyn työhön. Väri on illuusio jonka silmä näkee , kaikkien asioiden yhteisvaikutuksena.

Ammattilaisen joka vastaa tulkinnoista tulisi merkata näytepaikat etukäteen sekä valvoa työtä säännöllisesti.

Mikroskooppikuvalla LED voidaan heti avustaa työtä. Usein paikalla on maalausliike mutta ei konservaattoria.

Konservaattoreiden työtä hidastava maine ei pidä paikkaansa, hyvä yhteistyö nopeuttaa työmaata. Kyse on varmasti usein myös arvo – ja arvostus sekä väärin ymmärrysten sarja asiasta tietämättömien keskuudessa.

Kaiken tulkinnan tekee siihen pätevöitynyt tekijä, mielestäni heidät tulisi sertifioida.

Tämän pitäisi tapahtua Metropoliassa mutta tällä hetkellä näin ei ole. YAMK koulutus  on hyvin epätasalaatuista, eikä sitä järjestetä säännöllisesti, voi mennä vuosia että sitä järjestetään vaikka ammattikorkeakoulut ovat lain mukaan velvollisia järjestämään puolen – vuoden välein oppisuuntia. Lisäksi ei ole mitään nettikoulutusta eikä etä luoentoja saatavilla.

Koulutukseen ei  ole lisätty sertifiointia, sitä haluaville väritutkijoille – pigmenttianalyyseistä kiinnostuneille. Koulutus ei myöskään suosi kauan alalla olleita, 10 v ja yli olleita ei tueta koulun kautta eikä pyydetä jatkokoulutuksiin. Yhteistyö laajemmin ei toimi ja on kuitenkin monopoli asemassa oleva oppilaitos. Suomessa on siis vain yksi laitos jossa voi opiskella konservaattoriksi eikä rakennuskonservaattoreita kouluteta lainkaan tällä hetkellä eikä viime vuosina. Suomessa on paljon alan töitä eri ikäisissä rakennuksissa ja eri tavoin tehtyinä. Rakennusmestarin koulutus yhdistettynä konservaattoriksi olisi hyvä pohja tälle saralle, mistä sitten siihen erikoisosaamista joka usein tulee henkilökohtaisista kiinnostuksista suuntatumisen osalta – rakennuskonservaattori ei siis ole vain hirsityömies.

Yliopistossa voi suorittaa maisteritason, mutta yleensä käsityöläiset eivät ehdi tai ei ole oikeaa pohjakoulutusta, pelkkä AMK ei aina riitä yliopistoon, siellä ei ole suoraan alaan liittyviä lukuaineita. Hyvää yhteistyötä nyt perään kuulutetaan kentällä kaikkien tahojen kanssa.

Toivotaan uusia tuulia ja kansainvälistymistä lisää.

Hyviä asioita Pohjoismaisesta Konservaattoriliitosta (ICCOM)  löytyy - paljon, kuulumme siihen kaikki.

Tutkimusten vastuu on tietysti myös työnjohdon ja tilaajan, tekijä ei tietenkään johda ketään tietoisesti harhaan tai sekoita näytteitään. Paljon on myös rutiininomaista työtä työmailla joita ei pidetä niin tärkeinä…historiallinen dokumentointi on aina tärkeää ja siihen on alusta asti suhtauduttava sillä vakavuudella ja tilanne on aina ainutkertainen joka menetetään kohdetyön edetessä.

Restaurointi(käyttökuntoon saattamista) , Retusointi( ehostusta) , Konservointi ( ennaltaehkäisevää) hyvä pitää muistissa että työmaakohteissa voi viereen tulla myös saneerausta.

Kuinka sitten edetään kun on dokumentointi valmistunut.

Miten paljon sitä toteutetaan ja käytetään?

Työn suunnitteluun, Replika maalin valmistukseen, työtapojen ja tekniikan vahvistamiseen. Työnjohtaja miettii aikataulut ja tilaa tavarat ja tekijät. Animaatiot ja 3D havainnekuviakin saadaan hyvän dokumentoinnin pohjalta tehtyä. Arkkitehdin ykköstyökaluksi. Dokumentoinnilla voidaan myös etsiä kadonnutta tietoa replikaa varten. Käyttöä löytyy, vain mielikuvitus on rajana.

Lähtökohtana on että tiede ja tekniikat kehittyvät koko ajan mutta dokumentoinnin perusteet eivät muutu.

Museot käyttävät konservaattoria yleensä vain näyttelyiden siirtoon ja esille laittoon ei niinkään itse konservointiin. Siksi meillä on kahdenlaisia konservaattoreita, käsityöläisiä vähemmistönä.

Yliopistot ovat jättäneet konservointitieteen kulttuuriperintö- aineiden varaan. Monet meistä kokevat  sen suureksi epäkohdaksi.

Moniammatilliset  konservointitieteen osaajat 

pitäisi nostaa yliopistoihin mukaan ja omaksi tieteeksi, joissa on myös Konservaattoreita luennoitsijoina nyt näin ei ole. Kansainvälinen yhteistyö kaipaisi myös tohtoreita  ja maistereita  alalle, käsityöläis tohtoreista puhumattakaan. Sukupolvelta toiselle kulkisi myös perinne tiedot ja taidot tieteen nimissä. Panu Kaila arkkitehtinä, talotohtorina on monet meistä innoittanut alalle,  mahtavana median käyttäjänä sekä lukemattomien kirjojen kirjoittajana on eläkkeellä oikeutetusti.

Copyrights Wilma Patomäki – perinnerakentamiskeskus.fi , kuvat ja teksti

Artikkeli aiheesta siirto talo lasista ja valuraudasta sekä valuraudan käyttö rakennuksissa rakenteena

Valurauta – uutuus joka mullisti rakentamisen ja tuotti pettymyksen

Abraham Derby teki ensimmäisen suuren läpimurron valuraudan käyttämisestä rakenteissa – hän suunnitteli sillan – ymmärtäen että hiili puhdistui kun sitä kuumennettiin koksiksi. Darby rakensi koksilla lämmitettävän ahjon valmistaakseen laadukkaampaa rautaa. Darbyn pojan pojan 1779 pystyttämä silta on ensimmäinen valurautarunkoinen suuri rakenne joka on pysynyt myös pystyssä.

Tästä alkoi suuri mullistus ja usko valurautaan rakenne materiaalina,  siis 1880 –  1900 vuosisadan vaihteesssa Englantilaiset aloittivat rakentamisen valurautaisilla tuki rakenteilla. Ensimmäisenä rakennettiin kehräämö rautarungosta , koska rauta mahdollisti suuret avoimet tilat. Puuta lujempana rauta myös mahdollisti korkeat rakenteet, tosin myöhemmin selvisi että valuraudan heikkous on murtuminen. Kehräämössä käytettiin valurauta tolppia jotka jäivät näkyviin ja ranka rakenne oli rautaa koko rakennuksessa. Koneiden osia alettiin valaa ja ala mullistui täysin. Amerikkalaiset kiinnotuivat raudasta ja alkoivat rakentaa korkeita rakennuksia joissa koristeosat ovat valurautaa räystäissä ja ranka rakenne sekä tolpat valurautaa – väliosat tiiltä tai betonia sekä lasia. Betonin käyttö yleistyi jo 1800 – luvun loppupuolella – materiaali ei siis ole mitenkään uutta ja sitä eristettiin asfaltilla jonka jo roomalaiset osasivat hyödyntää ja sitä löytyy merestä.

Iso valurautainen rautatiesilta Tay Bridge petti  matkustajajunan alta Skotlannissa  1879,  myrskyssä ja kaikki vaunut suistuivat veteen sillan kaatuessa.  Sillan suunnittelija oli tehnyt laskuvirheen ja käyttänyt liian keveitä rakenteita.  Valurautaa käytettiin rakentamisessa kantavana rakenteena vain vähän aikaa. Sen tilalle tulleen materiaalin kehittämiseen ei kulunut kauan. Takorauta ja sitten teräs olivat uudet taikamateriaalit jotka avasivat mahdollisuuksia ja otettiin laajaan käyttöön.

Samaan aikaan alkoi rakennuksia sortua tuntemattomasta syystä. Suurimmaksi syyksi todettiin myöhemmin suunnittelijoiden rakennelaskelmien virheet suhteessa valuraudan kestokykyyn. Valurauta tolppia alettiin tukea puisilla ja näin saatiin olemassa olevia rakenteita kestämään.

Kristallipalatsi,  Lontoon maailman näyttelyyn rakennettiin 1851 vain 5 kuukaudessa valuraudasta pääosin lasista ja lattiat puuta Se oli aikansa ihme ja siirtotalo. Rakennus oli 564 m pitkä, 124 m leveä ja 33 m korkea. Siihen tarvittiin 293 655 lasilevyä, 30 000 rautaista perusosaa ja suuri määrä puisia lattianpäällysteitä. Rakennus oli ainutlaatuinen ja sen sisällä olo tuntui  epätodelliselta, sillä siellä kuljettiin lasisen rakennuksen sisällä, jota ei siihen aikaan oltu aiemmin nähty.
Lasilevyt olivat uusinta levylasi tekniikkaa jonka avulla saatettiin tehdä suuria lasilevyjä jotka olivat hyvin kirkkaita aiempaan suupuhallettuun verrattuna. Tämän takia efekti oli kristallin kirkasta ja todella läpinäkyvää. 

Kristallipalatsi paloi 1936 , palon katsottiin alkaneen naisten pukuhuoneesta ja kaksi työntekijää piti sitä pienenä palona ja yrittivät itse sitä sammuttaa. Paikalle tuli 89 palokuntaa ja yli 400 palomiestä , eikä mitään ollut tehtävissä.  Kuivat lattialaudat edes auttoivat sen leviämistä mutta suurin syy oli suuri määrä palavia nesteitä säilytettynä sisätiloissa. Jäljelle ei jäänyt juuri mitään. 

Henry Bessemer, englantilainen insinööri  patentoi prosessin 1855 jossa raudasta tuli terästä.

Valurautapalkit olivat siis välivaihe 1900-luvun alussa

Tavallaan voidaan näin jälkikäteen sanoa mutta ajallansa niihin uskottiin vahvasti, kuten usein uutuuksiin. Parhaana puolena pidettiin palamattomuutta tulipalojen sattuessa. Tästäkin syystä 1900 – luvun alussa ne levisivät kaikkialle. Teräksen käyttö alkoi Edinburgissa jo 1800 – luvulla, mutta Yhdysvalloissa terästekniikkaan todella paneuduttiin. Samaan maa-alaan saatiin neliöitä käyttöön suuria määriä, joka kannusti tekniikan kehittämiseen nopeasti. Teräksen avulla noustiin aivan uusiin korkeuksiin.

Valurautapalkit jäivät koristeina käytettäviksi ja moniin muihin tarkoituksiin joissa se on erinomaista. Kuinkahan moni uutuus on muuttunut painajaiseksi rakentamisessa vuosisatojen aikana? Näitä tunnetaan useita ja lyijy ja asbesti ja formalehydi  ovat ensimmäisenä mielessä rautalaatujen lisäksi. Näitä siis tulee varoa aina kun on kyse vanhojen talojen korjausrakentamisesta , tarvitaan selvitys ennen minkään purkamista.

Varsinais- Suomessa Rikalan mäellä , missä sijaintimme on fyysiesti , vaikka esittelemme toimintaa virtuaalisesti tällä hetkellä. Siis on olemassa olevia valurautapalkkeja päärakennuksessa,  länsisiiven kantavina rakenteina. Rakennus on alunperin talli rakennus ja laajennettu 1930 – luvulla ( laaja remontti 1956)  ja alkuperäinen tarkoitus oli siinä vaiheessa bussivarikko sisätilat. Betonin ja valurautatolppien ansiosta saatiin aikaan suuri hallitila ja avaruutta johon sen ajan bussit mahtuivat hyvin ja saatiin huollettua.  Tämän tilan upeat tolpat ovat siis kantavia rakenteita koska rakennus on kaksikerroksinen tältä osin.  Tolpat ovat olleet väliseinissä piilossa, mutta ne on inventoitu väliseinien rakentamisen aikana joista on sittemmin purettu niin että tolpat näkyvät.

Valurautaiset tolpat ovat kauniita, mutta siis myös elintärkeitä rakenteita eikä niihin tule koskea jos ei tunne rakennustekniikkaa. Tolppien mahdolliset murtumat tulee tarkistaa ja kaikki niihin kiinnitetty rauta on siihen suunniteltu kantavuuden takia. Kylmähitsaus on ainoa tekniikka jolla valurautaan voidaan kiinnittää pultti kiinnityksen lisäksi toista rautaa. Kannattaa varmistaa rakennuksien käyttötarkoitus ja ikä sekä rakennustekniikka kantavuuden osalta,  ennen kuin tekee tai teettää mitään muutoksia .  Lisäksi ajatus että ne olisivat vain koristeita on luulo ja luulo ei ole tiedon väärti.

Teksti : konservaattori Wilma Patomäki , copyrights perinnerakentamiskeskus.fi ja Wilma Patomäki.

Päivän lehti sata vuotta sitten 5.1.1923 Hello World –artikkelit  www.perinnerakentamiskeskus.fi  konservaattori Wilma Patomäki.

 ”ammattitaidon rakennustyöläisten keskuudessa päässeen rappeutumaan” 
Turun Sanomat digiarkisto.
Rakennusmestarit totesivat tuolloin, että rakennusmiesten ammattitaito on kadonnut ja kursseja on järjestettävä. Maailma ei näytä muuttuneen sataan vuoteen vaikka kurssit pidettiin ja kouluja  perustettiin ,vai muuttuiko sittenkin? 
Ala on tuulinen ja muuttuva, ammattilaisia on kun niitä käytetään. Päivän kuumin aihe on perinteiden yhdistäminen moderniin rakentamiseen ja sisäilman laadun takaamiseen saneerauksissa ja korjausrakentamisessa sekä modernin rakentamisen uusissa kohteissa. Perinnetalon ominaisuudet, ohitetaan direktiivejä noudattaen rakennuksen ominaisuudet unohtaen ja käyttötarkoistus.
Hyvä esimerkki perinnerakentamisessa on että, siirto talo on uudisrakennus ja siihen vaaditaan normisto sen mukaan vaikka talosta olisi tarkoitus tehdä samanlainen kuin ennen siirtoa. Tämä on sitten aluekohtaista miten rakennusvalvonnan saa puolelleen tai miten määräyksiä kierretään. Onko tässä mitään järkeä – eikö voisi sopia että painovoimainen ilmanvaihto on yhtä hyvä kuin muutkin ja se on yksi vaihtoehto muiden joukossa ja se voisi koskea myös julkista rakentamista. Ainakaan ei saisi olla alueellisia eroja, sehän on rakennusteknistä syrjintää.   Erityisesti kiinnittäisin huomiota vanhoihin kouluihin maaseudulla. Oppilasmäärät ovat pieniä ja ikkunat aukeavat luokissa, niissä on muuratut hormit joka luokassa joiden kautta voidaan käyttää painovoimaista ilmastointia.  Sisäilman vesihöyrytkin poistuvat nopeasti avaamalla ikkuna tai luokan ovi sekä pitämällä hormissa olevaa ritilää tai räppänää auki. Siivoaminen oikein ja ylimääräisten tavaroiden poistaminen tiloista parantaa ilmanlaatua. Kalliita saneerauksia ei tämän takia tarvitse tehdä , rahan voisi käyttää muuhun sisätilassa ja rakennuksen ylläpitoon oikein. Näin myös vanhoista kouluista jäisi jäljelle jos käyttö päättyy hyvä vanha perinnetalo joka on myytävissä erinomaisessa kunnossa vaikka asuinkäyttöön.
Virheet voi korjata ja tulee korjata. Virheiden myöntäminen edellyttää että tietää tehneensä virheen. Se taas edellyttää että ammattitaito on vahva ja osaa antaa kritiikkiä myös itselleen. Kritiikin antaminen on taito, jota tulee myös harjoittaa ja se on työnjohtajille sekä monille työnantajille arkipäivää. Kritiikin antaminen työpaikalla on aina asia jota tulee harkita ja tehdä niin että tämä toinen osapuoli kokee enemmin saaneensa erittäin arvokkaan palautteen oppimismielessä kuin noitavainon. Kun puhutaan korkeasti koulutetusta, ammattihenkilöstä on anteeksi antamatonta jos tekee työtä jota ei osaa tai kävi vahinko ja sen takia tuhoutuu kulttuurihistoriaa tai tehty työ edistää rappeutumista eikä korjaa tilannetta. Yleensä tekijä ei ole vikaan syyllinen jos on noudattanut ohjeita. Kuka valvoo ohjeita ja tekee niitä? Usein piirustukset muuttuvat ja saattavat tulla tekijälle ” myöhässä” – sitten todetaan että tämä osa on jo tehty ja pinnat ovat kiinni eikä tehtyä työtä näe. Oliko työ nyt sitten tehty suunnitelman mukaan vai ei? Kyllä ja ei , tämä on yksi perusongelma. Työnjohto työn teon alaisessa paikassa olisi oltava paikalla jatkuvasti ja heidän tulisi saada ajan tasalla olevat kuvat ajoissa. Mikä on ajoissa? 
Suunnitteluissa on tunnistettava rakennuksen toimintaperiaate : hengittävää ja höyrynsulkuista rakennetta ei voi lisä eristää samalla suunnitelmalla. Ennen 1960-lukua pientalot rakennettiin hengittäviksi, siis sisäilman kosteuden pääsyä kulkemaan rakenteiden läpi. Kosteuden lisäksi rakenne tasaa sisäilman hiilidioksidia ja muita kaasuja. Hengittävän rakenteen lisäeristäminen on tehtävä maltilla, koska kasvattamalla eristevahvuutta liika kosteus voi tiivistyä rakenteiden sisään. Tehdään talosta pullo jolla on sadetakki päällä. Mistä se sitten hengittää tai saa ilmaa ja käyttäjä tarvittavaa happea.
Hengittävästä rakenteesta ei pidä luopua, mutta siihen tarvitaan oikeiden materiaalien käyttöä – jo ulkoseinän väärä maalityyppi tai tapetin muovipohjainen liisteri häiritsevät hengittävyyttä. Sopivia eristeitä talon rakenteiden mukaisesti on käytettävä ja niitäkin asennettava oikein. 
Näitä voidaan lisätä vanhojen eristeiden päälle ilman höyrynsulkumuoveja kun rakenteet ovat oikein tehtyjä.  Tämä tapahtuu yleensä painovoimaisen ilmastoinnin taloissa.
Maltilliseen energialaskuun on mahdollista päästä lisä eristämisellä vai onko? Tässä säästö sitten  hetken päästä valtava remontti kun paikat lahoaa vai käykö niin ettei  lisäeristeitä tarvita vaan tiivistäminen ikkunoissa ja ovissa riittää. Eniten tähän vaikuttavat asumistottumukset. Esimerkiksi seinien lisäeristämistä vastaava säästö on saatavissa vaikkapa perheen pesutilojen käyntitottumuksia tarkistamalla. On myös hyvä tiedostaa vanhan talon realiteetit – aitoa vanhaa tunnelmaa, matalaenergiataloa, + 24 °C sisälämpötilaa ja rakenteiltaan tervettä taloa on vaikea saada mahtumaan samaan yhtälöön. 
Perinnerakennuksen ylläpidon tärkein asia on, että taloa ylläpidetään samoilla materiaaleilla, joilla se on alun perin rakennettu. Tämän ansiosta rakenteet pysyvät hengittävinä ja talon henki säilyy. Tähän on kuitenkin mukavuus lisääntynyt ja haluamme vaikka kylpylän kotiin ja kosteiden tilojen määrä muuttuu ja käyttö lisääntyy , vaatii se rakenteellisesti mahdollisia muutoksia tai erillistä tilaa tähän käyttöön.
Kuinka lämmittää? Lämmön voi ”valmistaa” monella eri tavalla, ja sitä voi jakaa huoneisiin monella eri tavalla. Eri lämmitysmuotoja, niiden perustamis- ja käyttö kustannuksia voi vertailla ja sitten päädytään johonkin joka sitten sanelee mitä rakenteilta vaaditaan. 
Helposti ajatellaan, että ilmanvaihdon suunnittelu liittyy vain moderneihin rakennuksiin. Rakennuksen tiivistäminen Ikkunoita ja ulkovaippaa tiivistettäessä on varmistettava riittävä ja hallittu korvausilman saanti.  Rakennuksen osissa  käyttö on erilaista ja tarpeet sen mukaisia. Huonetilan luonnollisten painesuhteiden takia ilma pyrkii tunkeutumaan sisään huonetilan alaosasta, tyypillisesti seinän ja lattian liitoksesta. Vaarana on alapohjan ja maaperän epä puhtauksien ja kosteuden kulkeutuminen huonetilaan, mikä johtaa sisäilmaongelmiin. Tämä tapahtuu kun talosta tehdään ”pullo” ja käytetään ilmastointia joka alipaineistaa tilan. Tällä vaihtoehdolla on aina kyse mikrobien hallitsemattomasta tunkeutumisesta tilaan raoista ja tuoden rakenteiden epäpuhtaudet sisäilmaan.
Painovoimainen ilmanvaihto on toimiva, edullinen ja luonnollinen ratkaisu puurakentamisessa. Mikään määräys ei vaadi, että ilmanvaihto pitäisi uusia koneelliseksi edes laajan peruskorjauksen yhteydessä kun kysymys on yksityiskäytöstä tosin kun siirto talossa joka on uudisrakennus.  Julkisissa tiloissa on säännökset paljon vaativampia. Pitäisikö niitäkin tarkistaa todellisen henkilömäärän mukaan tiloissa keskiverrosti – ajatuksella per tunti per päivä.
Koneen  vai  luonnon voimin? Niin kerros- kuin pientaloissakin ilmanvaihto oli harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta painovoimainen 1950-luvulle asti. Koneellinen poisto yleistyi erityisesti kerrostaloissa 1960-luvulta eteenpäin. Nykyisin pientaloihinkin rakennetaan  koneellinen ilmanvaihto varustettuna lämmön talteenotolla. Miksi riidellä suuntausta vastaan? Koneellinen ilmanvaihto lisää sähkönkulutusta sen lisäksi, että järjestelmän rakentaminen ja huoltaminen aiheuttaa tuntuvia kustannuksia ja ongelmia. Käyttäjä jättää usein asioita tekemättä joka näkyy muutaman vuoden viiveellä terveydessä tai talon kunnossa pahimillaan molemmissa.  Perinteinen järjestelmä hyvin huollettuna ja oikein käytettynä sopii vanhaan taloon ja huolehtii niin rakennuksen kuin asukkaidenkin terveydestä ja on kustannustehokasta. Tämä olisi juuri rakennuksen aikakauden hyväksymistä tai uusi talo vanhalla menetelmällä  perinteisesti rakennettuna.
Vanhat valurautaviemärit ja kupariset kylmävesijohdot tulevat käyttöikänsä päähän olosuhteista riippuen noin 50 vuodessa ja kupariset lämminvesijohdot 30 vuodessa. Mikäli rakennuksesa on tämän ikäinen tai vielä vanhempi putkisto, se on tarkistettava ja huollettava. Mikäli vesimittari pyörii, vaikkei vettä valuteta, on vesijohdossa vuoto. Viemäri vuotoja on vaikeampi havaita, koska ne vuotavat pienellä paineella. Haju tai kosteusvaurio linjan lähellä auttaa löytämään mahdollisen vuodon, mutta aina liian myöhään. Näiden mikrobien vetäminen alipaineella sisäilmaan on katastrofi.
Märkätilarakentamista säätelee Rakentamismääräyskokoelman osa C2, jossa annetaan määräyksiä mm. vedeneristeistä. Museoviraston korjauskortissa KK25  annetaan märkätilan rakentamisesta luotettavat ohjeet uudistetuin tarkennuksin. Molemmat ohjeet löytyvät netistä mutta niitä tulee osata tulkita ja lukea ja sisäistää asia sekä verrata siihen mitä ollaan suunnittelemassa. Pelkkä kaavamainen ohjeiden seuraaminen ei riitä, aina tilanteet ja rakennukset ovat yksilöllisiä. 
Uudisrakentamisen direktiivit ja säännökset eivät saisi koskea vanhaa rakennusta, vaan sen tulisi saada pitäytyä omassa direktiivissään omaan aikakauteensa vedoten. Arkkitehti ja suunnittelijat ovat silloisten normien mukaisesti tiettyyn käyttöön suunnitelleet rakennuksen ja sen muuttaminen vain direktiivien perusteella voi saada aikaan katastrofin , rakennus ”pehmenee” sadetakissaan ja sisäilma alkaa olla hengityskelvotonta.  Muutoksia tehdessä on rakenneongelmia joiden kiertäminen usein aiheuttaa käyttäjälle lisää työtä joka saattaa jäädä tekemättä. Saneeratut rakennukset eivät myöskään kestä kylmilleen jättämistä koska koneellinen ilmastointi on oltava aina päällä ja sitä pitää huoltaa ja kosteutta seurata. 
Mistä siis opimme sadassa vuodessa – ettei tekijä aina olekaan syyllinen vai kuka on tekijä?
Copyrights Wilma Patomäki perinnerakentamiskeskus.fi